Blogia kirjoittelee 37v. viiden lapsen äiti Hanna.
Ehkä suurimmat harppaukset itseni kanssa ovat lähteneet liikkeelle muuttaessaani synnyinkaupungistani 500 kilometrin päähän. Se oli jotain mitä en ollut joskus aiemmin kuvitellut koskaan tekeväni, vaikka se olikin takaraivossa kutkuttava ajatus. Jotenkin estoineni tyydyin ajatukseen, että ”ehkä onkin hyvä pysyä täällä vain, vanhassa tutussa.” Sen jälkeen on tullut enemmänkin muuttokilometrejä jokaisen aina tuoden tullessa jotain uutta itsestäni. Tai jotain vanhaa nostettuna selkeämmin pintaan.
Kuitenkin elämäni on aina tuntunut menevän siihen suuntaan, missä minun on ollut mahdollista kehittyä ja toden teolla haastaa itseni. Paljon se on ollut enemmänkin haastettavaksi tulemista sitä edes itse haasteeksi tajuamatta. Suureksi osaksi ihan jo liitenimeni ”uhri” vuoksi.
Elämässäni on ollut rutkasti muutoksia. Mukavia ja ei niin mukavia. Lopulta olen huomannut, etten ole enimmäkseen pitänyt muutoksista. Nehän ovat sysäyksiä mukavuusalueen ulkopuolelle, jossa aikansa räpiköidessään siitä tuleekin mukavuusalue. Sopeutumiseksikin sitä kutsutaan.
Kaksi ensimmäistä lasta sain ennen mitään virallista koulutusta melko nuorena. Heidän ollessa pieniä, tapahtui tämä monesta jutusta irtaantuminen kauemmas muuton johdosta. Silloin olin reilusti epämukavuusalueella, vaikka muutos oli muuten tervetullut ja hyvä asia. Siitä alkoi myös hyvin intensiivinen aika toistella samoja toimimattomia kaavoja, jotka loistivat läsnäolollaan erityisesti parisuhteessa. Monenlaisten kommellusten ja kokemusten jälkeen aloin odottaa kolmatta lastani. Ennen raskauden puoliväliä keskimmäinen lapsistani sairastui vakavasti ja siitä alkoi lopullinen elämän mullistaminen, jossa vanha minä mureni pikku hiljaa.
Tyttäreni kuoli helmikuussa 2018, 2 kuukautta kolmannen lapseni syntymän jälkeen. Elämäni mureni lopullisesti palasiksi. Olin alkuun jonkinlaisessa välitilassa. Rakensin pikku hiljaa elämän perustukset uusiksi pohtien kaikkea ihmisyyteen liittyen ja ihmisenä olemisen merkityksestä lähtien.
Lopulta löytäessäni jonkinlaisen rauhan lapseni kuoleman kanssa, pystyin todella aloittamaan matkan itseeni. Sellaisen matkan, joka muuttaa ja muovaa kaikkea ehkä jo tarpeetonta ja vahingollista. Joka lopettaa kaikkien tiedostamattomien kaavojen toiston ja avaa kaikki mahdollisuuksien ovet sinne, mikä itseä kutsuu luokseen.
Matka on vasta alussa, mutta todella paljon on jo tapahtunut omissa ajatuksissani sen vaikuttaessa elämääni. Kirjoitukset ovat omaa tuotantoani aina sen hetkisistä ajatuksista ja tunnelmista sekä ahaa-elämyksistä. Ne saattavat muovaantua jatkossa yhä edelleen ja ehkä jopa kokonaan toisenlaiseksi. Kaikki hetket koen tarpeellisiksi kehityskohdiksi elämäni varrella, vaikkeivat ne enää vuosien päästä olisi niin relevantteja. Käytän paljon kirjoittamista ajatusteni purkuun ja selkeyttämiseen, joten tämä korvaa itselle hiukan päiväkirjaa – siitäpä blogin nimi Itselleni, vaikka ajattelen, että ehkä näistä voi olla muillekin jotain iloa. Kirjoittelen aina, kun sille aikaa saan tällä hetkellä aika kiireisen elämän keskeltä.
Lämpimästi tervetuloa!
P.S. Sivuston kaikki kuvat ovat itse ottamiani, joten ethän käytä ilman lupaa.
Tyttäreni sairastumisesta, kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä voi halutessaan lukea täältä.
