Aika usein, kun elämässä on monta asiaa meneillään, tulee pidettyä ”sometaukoa”. Niin paljon kuin somesta on hyötyä, siitä on myös haittaa. Ja ainakin omalla kohdalla tasapainottelu somessa oleilun ja muun elämän kanssa on aika ajoin hiukan hakusessa ja kohtuus jää unholaan. Aina siihen asti, kunnes tulee täysi ylikuormittuminen ja alkaa jo näköä haitata eikä saa otetta oikein mistään. Silloin usein somemaailmasta on tullut jonkinlainen pakopaikka todellisuudesta. Tämän tosin kaikkein selkeimmin huomaa yleensä vasta, kun on tauolla.
Omalla kohdalla somen toimiminen eräänlaisena pakopaikkana ei ole tarkoittanut sitä, että vetäisin jonkinlaista roolia eri alustoilla, vaan tottakai siellä on vain yksi pieni osa omaa elämääni ja ajatuksiani, joskin mahdollisimman aitoa ja rehellistä minua. Ainakin itsellä tunne siitä, että ihmiset tulkitsevat elämäni sen pienen ulosannin mukaan todennäköisesti aivan muunlaiseksi kuin mitä se todellisuudessa on, tuntuu sekin välillä vain kuormittavalta. Ehkä siksi, että se tuntuu turhauttavalta ja merkityksettömältä, jolloin vaikutus herkästi on jopa energiaa vievä. Tuskin tämä haaste on kaikilla ja vaikken ole mikään somea työkseni tekevä, haluan antaa itsestäni aina mahdollisimman todenmukaisen kuvan. Oli se sitten oikeassa elämässä tai virtuaalisessa. Se on ehkä ominaisuus joka minulla on aina ollut. En ole koskaan pitänyt siitä, että minusta on kuviteltu ihan muuta, kuin mitä olen. Erityisesti negatiivisessa mielessä vaikutus itseeni on ollut merkittävämäpi, mutta en oikeastaan halua toiseenkaan suuntaan. Sitten jo kompastun omiin ajatuksiini todetessa, että tuskin koskaan kukaan täysin voi tietää millainen oma elämäni on ja millainen minä olen, sillä se on minun silmillä katsottuna täysin henkilökohtainen kokemukseni. Jokainen tätä maailmaa katsoo ja tulkitsee oman itsensä kautta, niin ihmiset kuin asiatkin.
Joku voisi tästä jo tulkita, että jotenkin erityisesti mietin, mitä ihmiset ovat minusta mieltä ja koen ettei tältä voi mitenkään täysin välttyä. Mutta siinä määrin, että antaisin sen vaikka estää tekemästä jotain päätöksiä oman elämäni suhteen niin ei. Mitä päätöksiin tulee, kuulostelen kyllä päätöksen vaativuudesta riippuen muiden ihmisten kautta omia puntarointejani, sillä muiden ihmisten näkemykset aina vahvistavat puoleen tai toiseen. Minusta se on varsin hyödyllistä, kunhan on tietoinen mitä prosessissa tapahtuu ja minkä perusteella tekee päätöksiä. Noh, joka tapauksessa myös somessa käydyt keskustelut on itselleni ja oman kasvun kannalta usein kovin hyödyllisiä, koska ihmisten vastausten myötä näkee millaista tunnelmaa heijastelen kirjoitusteni perusteella. Sitähän peilaa itseään toisten ihmisten kautta kuitenkin.
Vaan tällä hetkellä tuntuu olevan niin paljon negatiivista tunnelmaa omassa elämässä, jotta somen vaikutus positiivisena vaikuttajana jää liian vähäiseksi ja oli jo tarve ryhtyä ”järeämpiin” toimenpiteisiin. Nähtävästi se nyt ensi alkuun tarkoitti blogin kirjoittamista. Blogin kirjoittaminen toisinaan tuo itselle paljon enemmän, kuin pienimuotoisempi häviävä kirjoittelu ja on yksi terapeuttinen ajatuksien purkamisen muoto. Plus että somea yleisimmin käsittelen puhelimen kautta, kun blogia varten on parempi istua koneen ääreen. Sen kautta kirjoittelussa vain on ”sitä jotain” ja hektisen arjen myötä nopeampaa kuitenkin, kuin käsin kirjoittaminen, joka olisi aivojen kannalta hyvä.
Mitä sitten siihen hektiseen arkeen tulee, joka on uupumuksen ja ylikuormituksen kannalta yksi oleellinen tekijä, minulla on ollut aivan liian vähän sitä tasapainottavia toimia. Eikä edes niin, etteikö niitä olisi olemassa, vaan mm. some on vienyt itseni pois niiden ääreltä. Kröhöm siis, itse olen valinnut pakenemisen somemaailmaan, kun kaikki muu tuntuu haastavalta, väsyttävältä ja liian vaikealta. Aivan kuin se puhelimella instagramin selaaminen, kuvien lataaminen tai pienimuotoinen kirjoittelu saatika eläinvideoiden katselu ratkaisisi sitä kuormittumisen tunnetta. Se on kuitenkin enemmän sitä, että joka tuutista tulee jotain ärsykettä mielelle. Kenenpä mieli ei jo pelkästään siitä väsyisi.
Jääräpää kuin olen, jumitun herkästi siihen minkä ajattelen olevan mukavaa tai mitä haluan tehdä, kuin että paremmin tarkastelisin sitä, mitä pystyn milloinkin tekemään ja mitä sen hetkinen tilanne oikeasti vaatisi. Tällä hetkellä, kun pienin lapsistani on vielä hetken unilla, normaalisti ottaisin puhelimen käteen ja hörppisin kahvia vain koska yöuneni jäi vajaiksi.
Miksi sitä ihminen tekeekään sellaisia toimia, jotka usein vie syvemmälle väsymykseen tai kaaokseen, kuin että menisi tilanteen todellisten vaatimusten mukaan? Toisaalta joskus energiaa tuova asia on liikkumista, tekemistä eikä tunnu niin loogiselta kuin peiton alle vajoaminen puhelinta tuijottaen. Noh, jokuhan voi olla ettei tiedä tällaisesta yhtään mitään. Mutta joka tapauksessa kehon ääni todellisista tarpeista voi niin helposti jäädä kaiken hälinän alle ja hälinän vähentäminen (mitä ikinä se kellekin konkreettisesti tarkoittaa) tuo esille sen, mikä yleensä parempaa perehtymistä vaatisi.
Tässä kohtaa melkoista taustakohinaa toi netin selaaminen. Sen poistaminen päiväjärjestyksestä antoi tilaa asioille, mitkä myös enemmän jotain itselle. Kuten tässä kohtaa blogin kirjoitus ja jossain toisessa hetkessä jotain muuta.
