Mihin keskityt, kun sairastut?

Kun ihminen sairastuu tai loukkaantuu niin, että on jonkin aikaa pois pelistä totutusta elämästä, aika harva voi sanoa nauttivansa tilanteesta. Jo pelkästään flunssa on ihmiselle pysäytys, joka vaatisi hidasta ja rauhallista paneutumista tilanteeseen.

Sairastumisen kaava menee kuitenkin aika usein oman kokemuksen mukaan siten, että yhtäkkiä ei pystykään toimimaan samalla tavalla ja se aiheuttaa väistämättä tilanteen vastustamista. Sitä näkee tehtävien loputtoman listan: paikkojen, mihin piti mennä ja ihmiset, keitä piti tavata. Näillä ajatuksilla tulee aika tavalla lisättyä ahdistusta ja kurjaa oloa, mikä on helposti jo pelkästään sairastamisenkin vuoksi.

Itselle ”teen kaikki itse”-tyyppisenä ihmisenä sairastelussa inhottavaa on, jos ei pysty eikä jaksa tehdä ihan tavallisiakaan arjen asioita. Siihen pisteeseen olen kuitenkin päässyt etten liikaa stressaa poissaolosta jostain, mutta että olo on vetämätön jo ihan kotona tehtäviin asioihin, tuntuu kireytenä ja malttamattomuutena.

Ihmisten reaktio sairauksiin ja haavereihin on yleensä ensimmäisenä lääkintä, lääkintä ja lääkintä. Mahdollisimman nopeasti ja kätevästi purkista, jotta saadaan elämää häiritsevät oireet kukistettua. Kipu tai nenän vuotaminenhan on oire jostain ja haluamme sen hiljentää niin pian, kuin ikinä pystymme. Meille oireiden katoaminen on yleensä riittävää.

Teemme tämän kaiken keskittyen asioihin, mistä jäämme tilanteen takia paitsi tai missä meidän pitäisi olla jo mahdollisimman pian.

Entä, jos keskittyisimme oikeasti paranemiseen? Tämä varmaan kuulostaa nyt hieman kummalliselta, koska se, että pääsemme normaaliin toimiin takaisin kiinni kertoo paranemisesta. Mutta aika usein paranemiseen tulee lähestyttyä ihan toista kautta, kuin ehkä voisi pitkällä tähtäimellä ja itsensä kuuntelun kannalta olla tarpeellista.

Keskittymisen kohteessa on pieni sävyero, mutta ero toiminnassa sen vuoksi voi olla suurikin.

Jos keskityn paranemiseen sitä kautta, että tunnen suorituspaineita ja pitäisi-ajatukset valtaavat mielen, käsittelen sairautta mahdollisimman tehokkaasti lytäten oireita takaisin sinne, mistä tulivatkin. Lähden liikkeelle heti, kun pystyn yhtään paremmin toimimaan. Tämä toiminta voi aiheuttaa vain lisäharmia niin fyysisesti, kuin myös henkisestikin, koska oman kehon tarpeita ei ole kuunneltu ja otettu huomioon. Ottamatta nyt kantaa, mikä se kehon kuuntelu konkreettisesti jokaisen yksilöllisessä tilanteessa on, mutta aikainen liikkeelle lähtö aika yleisenä esimerkkinä varsin käypä.

Kun keskityn paranemiseen tunnustellen oloani ja kehoni tarpeita, joka ei muuten rehellisesti tarkasteltuna ole useinkaan se mahdollisimman nopea liikkeelle lähtö, annan keholleni aikaa tehdä työnsä kaikessa rauhassa ilman ulkoisia ärsykkeitä tai ylimääräisiä rasitteita. Rauhoittuen olooni sen hetkisen tilanteen hyväksyen, pystyn myös miettimään syytä sairastumiselle ja ottaessani oppia, jatkossa myös mahdollisesti ehkäisemään vastaavan tilanteen.

Sitä paitsi: hidastaminen silloin, kuin on kiire, vie nopeampaa määränpäähän ja juuri oikeaan aikaan ilman lisävahinkoja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s