Kaikilla tuntuu elämässä olevan asioita, joita pelkää. Asioita, mitä yrittää sen vuoksi välttää viimeiseen asti. Pelätessään tulee kuitenkin helposti vedettyä puoleensa juurikin niitä pelättyjä asioita, josta olen puhunut ennenkin.

Yksi aika yleinen pelko on hylkäämisen pelko. Sitä ei millään haluaisi tulla välittämänsä ihmisen hylkäämiseksi. Tai ihmisten.

Itsellä on ollut pidempään kova tarve mennä omia pelkoja päin. Kai olen ollut jo aika kyllästynyt samojen asioiden toistamiseen ja välttelemään pelkäämiäni asioita. Hylkääminen on kuitenki ollut jotain, mitä kohti en ole halunnut mennä ja kuitenkin olen niin tehnyt. Ehkä se on ollut jotain, mitä en ole edes osannut tietoisesti lähestyä. Loppupeleissä pelko jostain asiasta on se kaikkein kuluttavin ja otteessa pitävin, jos siihen jää kiinni. Kiinnittyminen yleensä tapahtuu, kun välttelee aihetta.

Hylkäämistä voi kokea vaikka sellaisessa tilanteessa, missä sinulla on vaikeaa ja ihminen, johon tukeutuu, ei pystykään tukemaan ja olemaan läsnä siinä hetkessä. Sitä voi kokea, jos kumppani tai ystävä poistuu elämästä kokonaan tai vähintäänkin ”tittelinsä” suomasta merkityksestä ja etääntyessään. Sitä voi kokea myös läheisen kuolemasta, vaikka kenenkään kuolleen tuskin on tarkoitus hylätä ketään.

Tarkennuksena kuolemasta: kuoleman kohtaaminen on jotain, mikä on pakko. Läheisen menettäminen ei itsessään ole parasta, mitä voi tapahtua, mutta sen kokeminen seurauksineen voi olla. Sen edessä on pakko nöyrtyä. Sen voi kääntää itselleen hyödyksi, koska se voi olla todella perusteellisesti vavisuttava kokemus. Se voi toisinaan tyhjentää pöydän, josta on varsin ihanteellista rakentaa omaa elämää uudestaan. Moni haastava kokemus on vaikutukseltaan voimakas. Sen voi aina kääntää itselle voitoksi. Siitä syystä koen, että kuoleman tasoinen ”hylkääminen” kokemuksena voi olla yksi parhaista elämän mullistajista, joka voi olla todella tarpeellista ja hioutua melkoiseksi timantiksi.

Minulle tällaiset asiat ovat olleet varsin silmiä avaavia ja syitä, miksi olen nyt todella perusteellisesti tutkimassa itseäni ja tekemässä muutoksia. Muuttamassa asioita, jotka eivät palvele minua ja vie minua kohti asioita, joita haluan.

Hylkäämisen kokemus saa parhaimmillaan pohtimaan omaa osuuttaan asioissa ja myöskin hylkäämisen kokemuksessa. Tunne siitä tulee kuitenkin itseltä kaikessa kipeydessään. Pahin kipu menee lopulta nopeasti ohi, onkin selvinnyt hengissä. Elämä onkin täynnä monia mahdollisuuksia.

Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua jäädessään hylätyksi? Että on sitä loppuelämän? Ettei selviä tunteen tuntemisesta? Viimeiseen kommentoisin, että pelon kautta hylkäämisen tunteen elää yhä uudelleen ja uudelleen. On jo kokenut monta kertaa sen mielessään. On sama päästää jo irti ja alkaa elää, siitäkin huolimatta että jotain tapahtuu. Se jotain on mahdollisuus muutoksiin.

Pahimmat pelot voivatkin olla parhaita asioita joita voi elämässä tapahtua. Kohdatessaan ne, vaikka pakolla, voi päästää peloista irti ja vapautua. Sen myötä oppii niiden avulla ja voi tulla paremmaksi versioksi itsestään. Saavuttaa niitä asioita, mitkä aiemmin ovat olleet vain kaukaisia haaveita. Ehkä pelkojen takia saavuttamattomia.

Loppupeleissä tärkein ihmissuhde on suhde itseensä. Vaikka kaikki muut hylkäisivät, itse on itsellensä aina tässä.