Olen pahasti kompastellut ehdollisen rakkauden kanssa. Se on todellista parisuhdemyrkkyä, joskin myös muiden ihmissuhteiden.

Olen lähinnä ajatellut ehdottoman rakkauden kuuluvan vanhemman ja lapsen välille. Muuten se sitten on jotain muuta. Yksi suuri tekijä ehdollisessa rakkaudessa on se, ettei ymmärretä sitä, että rakkaus on meissä kaikissa jo valmiina. Kukaan ei sitä ulkopuolelta tuo.

Tähän harhaan olemme astuneet, koska esim. kokiessa jotain mukavaa tai rakastuessamme, meistä nousee rakkaus ja onnellisuuden tunne esiin. Siitä helposti voi tehdä sen johtopäätöksen, että ne tunteet tulevat jonkun ihmisen tai asian mukana.

Miksi rakkaus esiintyy usein ainoastaan toisen ihmisen avulla? Minulla se on eniten johtunut rakkauden puutteesta itseäni kohtaan ja myös siitä, että en ole tajunnut rakkauden asuvan minussa jo. Kun minä tunnen rakkautta, tunne lähtee minun sisältäni.

Tämän vuoksi esimerkiksi parisuhteessa olen loputtomasti kaivannut erilaisia rakkauden osoituksia. Pysyäkseni rauhallisena, onnellisena, tyytyväisenä, luottavaisena. Se on kestänyt yleensä keskimäärin päivän verran, kunnes sama kaipuu ja vaatimus alkaa. Kun enhän ole voinut olla varma vieläkö sitä rakkautta on. Ja loppupeleissä se esiintymistavan tarve myös vaihtelee. Joku päivä olen kaivannut sanoja, joku päivä tekoja ja molempia. Ja ehkä myös tietynlaisia. Rautalangasta ja ratakiskosta väännettyjä.

Käytännössä se on myöskin tarkoittanut sitä, että minulla on ollut jokin kummallinen ajatus siitä että jos toinen ei osoita minulle rakkautta, en osoita minäkään. Jos toinen ei ole tai sano jotain, en voi osoittaa rakkauttani. Eihän tällainen voi johtaa mihinkään muuhun, kuin toisen osapuolen turhautumiseen ja tunteeseen ettei mikään riitä. Voi tehdä hyviä asioita toisen hyväksi odottamatta samaa takaisin päin. Se kaikki on kuitenkin hyödyllistä oman hyvinvoinnin kannalta ja ikään kuin välikäden kautta rakkautta itseä kohtaan.

On todella vapauttavaa tajuta olevansa kokonainen ihan itsekseen. Sisältäessään kaikki maailman tunteet ja asiat, mitä usein on kaivannut toiselta ihmiseltä. Kukaan ei myöskään voi viedä rakkautta minulta. Itse olen vastuussa omasta rakkaudesta ja se lähtee siitä, että rakastan itse itseäni. Silloin se lähde on loputtomasti pulppuava ja siitä on myös loputtomasti jaettavaa muillekin. Ilman mitään ehtoja.

Rakkaudettomuus tai sen vähäisyys itseään kohtaan johtaa ehdolliseen rakkauteen. Siihen, että omille tunteille odottaa aina vastakaikua ja vakuutteluja. Se on loputon suo, pohjaton kuilu.

Kun löytää rakkauden itsessään, koen sen olevan ehdotonta. Silloin se ei ole muillekaan osoitettuna muuta. Rakkauden käsitys kasvaa valtavasti, kun pääsee tietyistä rajoittavista ajatuksista ja odotuksista eroon. Mitä enemmän tuntee rakkautta ja tyytyväisyyttä itseään kohtaan, sitä helpompi sitä on hehkua muillekin sitä edes sen kummemmin tarjoamatta.