Toivo on kuulunut minun lempisanoihin. Se on kyllä kaunis sana, mutta eipä se juurikaan muuta ole. Olen todennut kuluttaneeni sen aikalailla loppuun.

Jos silmissä siintää jokin tietynlainen lopputulos, voisi kysyä itseltään sen, mitä minä olen alkanut kysymään: ”Miten pääsen tuohon tavoitteeseen?” tai ”Mitä minä voin tehdä, jotta saavutan asian X?”

Toivo on vain toivomista. Se on jotain, mihin kiinnittyä, kun ei osaa muuta. Tai edes tiedä mitä tehdä. Oletko antanut itsellesi mahdollisuuden osata ja tietää?

Toivo on passiivista, se ei liiku, se vaan on. Energia tarvitsee liikettä, jotta jotain tapahtuu. Energia on liikettä ja kaikki on energiaa. Toivolla ei manifestoida, se on kuin huuto tyhjyyteen, jota kukaan ei edes oikeasti kuule.

En ole ymmärtänyt, mitä kaikkea pystyn itse tekemään ja mihin kaikkeen voinkaan vaikuttaa. Olen heittänyt toivon ilmoille, jolloin vastuu toiminnasta siirtyy jollekin muulle. Kuinka laiskaa! Ja sitä se on ollut. En ole viitsinyt tai muka osannut. Tai on ollut joku muu näkymättömänä esteenä. Ja miten mikään voisikaan olla mahdollista omalle elämälle, jos sysää vastuun siitä muille? Aika usein toivominen vieläpä kohdistuu toiseen ihmiseen. Kuin jokin lopputulos olisi toisesta kiinni ja itse vain odottelee ja toivoo.

Lopetin aikomisen, toivomisen ja aloitin tekemisen. Kuinka kevyesti moni asia on mennytkään. Herään aikaisin, nousen ylös ja alan tekemään asioita. Energiat liikkeelle ja kummasti alkaa asioitakin tapahtua ja hyvinvointi parantua, kun ei jää lojumaan. Liikuta kehoa, venyttele, hypi, ravistele, petaa sänky, avaa verhot, pese kasvot, laita tiskit, pyyhi pöytä. Haluan olla aktiivinen, en passiivinen. Haluan olla osallinen elämäni onnistumisiin ja saavutuksiin. Ylipäätään haluan saada aikaiseksi sitä, mistä vaan haaveilen.