Tämä on tyypillinen ajatuspohja vastuuttomalle ihmiselle. Vastuu ja vastuuttomuus saa usein aikaan tietynlaisia mielleyhtymiä. Vastuullisuus liitetään usein ihmiseen, joka huolehtii asioista, perheestään. Maksaa laskut, käy töissä jne. Vastuuttomuus on yhtä kuin joku, joka ei ole ”vieläkään kasvanut aikuiseksi”, ei ehkä hoida konkreettisia asioita tms. Itse ainakin olen hienosti osannut nimetä vastuullisia ja vastuuttomia ihmisiä aivan mielivaltaisesti perustuen harhaanjohtavaan ajatteluun. Itselläni ns. vastuullisuus on ollut suorastaan vastuullisuuden irvikuva. Miten voi olla oikeasti vastuullinen eläessään muiden ihmisten elämässä? Tai jos kokee, että oma toiminta ja omat reagoinnin riippuu siitä ”koska tuo toinen teki tai sanoi…”.

Olen ollut uhriutumisen puolesta puhuja ja siinä täysillä elävä sitä edes tajuamatta. Olen tätä aavistellut itsestäni jo vuosia sitten, mutta sen ulottuvuuden tajuaminen on vienyt aikaa. Minä kun olen tykännyt hallinnan tarpeessani määritellä näitä asioita niin, että aika usein löytyy poikkeustilanteita ja poikkeuksen poikkeuksia. Ja tottakai, yleensä ne omat tilanteet ovat olleet poikkeuksia. Kuinkas muutenkaan. Miten onkaan sattunut juuri minun kohdalle tällainen elämä, missä joudun kokemaan kaikenlaisia asioita. Uhri tässä terve! Voisin jopa hiukan hävetä tämän shown paljastumista.

Niin kauan, kun elää uhrina, kantaa mukanaan selityksiä/oikeutuksia käytökselleen vuosi toisensa jälkeen, ei voi oppia. Se on mielestäni yksi suurimpia hyvinvoinnin ja tasapainon estäjiä. Miten voi oppia tilanteissa, missä aina kokee olevansa uhri ja sitä myöten vastuu onkin ollut jollain muulla. Mikä ikinä tämä tilanne onkaan, on antanut oman voimansa, oman elämänhallintansa pois. Jollekin toiselle henkilölle tai tapahtumalle. Tässä ei ole poikkeuksia. Kaikista, aina hirveimmistä teoista ihan tavallisiin ns. epäreiluihin tilanteisiin, voit itse vaikuttaa minkä roolin otat. Uhriutuminen ei koskaan auta muussa, kuin jumittumisessa tapahtumaan. Kiinnittymällä siihen syvemmin. Elämällä sitä uudelleen. Eihän kukaan haluaisi elää uudelleen jotain kamalaksi kokemaa tilannetta. Vai haluaisiko?

Halu on aika brutaali sana, jos puhutaan vaikka traumoista, mutta se on sana jota ehkä kannattaa käyttää kysymyksessä itselleen, kun jälleen kerran vetää päivittäistä hepulia esim. miehensä oletetusta epäluotettavuudesta. ”Koska minulla on se kokemus vaikka 10 vuoden takaa, kun minua on petetty ja olen tykännyt raahata tätä kokemusta mukana jokaisessa suhteessa sen jälkeen.” Ja selittääkseen jokaisen hermoromahduksen sillä ”kun minulla on tämä tausta/kun minä olen tämmöisen joutunut kokemaan/minun on hankala luottaa” ja mitä näitä selityksiä uhriaseman ja huom. vastuuttoman ihmisen käytöksen pönkitykseen liittyykään. Esimerkkejä on monia, kaikilla ihmisillä. Yhden tapahtuman ei tarvitse vaikuttaa koko elämään huonontavalla tavalla. Uhriuden ei tarvitse olla mentaliteetti.

Haluatko olla uhri vai ottaa elämän ja hyvinvoinnin omiin käsiin? Se on mahdollista. Mutta vain, kun suostuu kaivamaan esille sen, mikä oikeasti on totta. Mikä on se oma osuus. Se nimittäin löytyy aina, oli asia mikä hyvänsä.